- pääsen sentään keppien avulla kävelemään
-kevättä kohti ollaan menossa
-Lacen ihottuma on pysynyt kurissa, vaikka välillä vähän riehaantui, ja Lace muuten voi hyvin
-Fado jaksaa vielä porskuttaa elämää <3 <3 <3 <3 <3
-sain tilattua plenty of lisää Relaksanttia, eli vasta-ainetta olemassa ihottumaan roppa kaupalla jos tarvitaan
-kaappi on täynnä ruokaa, kiitos naapurin Mervin, joka auttoi ostamaan (vielä kun olisi ruokahalua :)
-mun uus katto on niin liukas, ja katto yleensäkin niin pysty että sieltä valuu saman tien parin päivän aikana lumet pois, ei ole vaaraa tulla koirien niskaan
-sain vihdoin apua noiden etupihan puiden kaatamiseen, tulee näkyväisyys paremmaksi
-mulla on paljon ihania ystäviä, jotka tälläkin hetkellä miettii ehkä mua, ja joita mä saa muistella
-sain lainaturvan osaan lainaa tämän sairauden takia
-aurinko paistaa
-mulla on pino puita takan vieressä jolla saan taas illalla tuvan lämpimäksi
-sain kuin sainkin lisäliitteitä kirjoittamalla äidin palvelukotijonoon (on myös samalla niin, niin surullinen ja iso asia...)
-nukun suhteellisen hyvin yöt, lähes yhtäjaksoisesti 7-9 tuntia yössä
-olen päässyt toivottavasti hyvin ohi influenssaepidemiasta täällä "turvassa"
-yksi matka enää, ja kelataksit ovat mulle ilmaisia
-saan tukan jo kunnon ponnarille, pois tieltä
-mulla on tilaa pihassa tallustella pientä lenkkiä talon ympäri
-ei ole ollut järin luminen talvi (lumitöitä vähän)
-punatulkut saapuivat eilen pihan koristevaahteraan! <3
-olen päässyt säännöllisistä särkylääkkeistä jo eroon
-Pystyn jo varaamaan oikealle jalalle pienen hetken
-jalat lähtevät toimimaan joka aamu, kangerteluista huolimatta
-mulla on ihana Lace, joka poimii mulle kaikki tippuneet esineet, mm. yhtenä päivänä pihassa nosti mulle kepin, kun taitelin yhden kepin varassa ja sekin tippui maahan. Ilman Lacea olisin ollut pulassa.

Tässäpä näitä...

Eilen illalla viestittelin Mian kanssa Itävaltaan, ja Fadosta kertoessa taas vetistelin. Tiedän että on täysin typerää surra tulevaa etukäteen, mutta tässä tilanteessa en pysty sitä vasten täysin kamppailemaan. Yritän kyllä parhaani läsnäolon voiman avulla, ja nautitaankin toki läheisyydestä ja yhdessäolon hetkistä sen, mitä tässä tilanteessa voin. Fado leikki hurjat riekkumiset eilen Mikalta kymmenen vuotta sitten saadulla jalkapallolla, eikä tuntunut mikään hidastavan jalan juoksua, se oli puolisen tuntia ihan liekeissä <3 Vanhan tavan mukaan se tekee kunniakierroksia pallon kanssa, tappaa sitä aikansa ja sitten juoksee täysillä luokseni vetoleikkiin <3 Nautin kun sain olla leikissa mukana <3

Tänään tuli ihan järjetön ikävä isää. Että oikein itku pääsisi valloilleen, kaivelin vielä vanhoja kuvia ulkoiselta kovalevyltä, ja tässä seisoskellen koneella olen niiden kanssa jo puoli tuntia fiilistellyt. Olen käynyt läpi kuvin isän viimeistä vuotta, kivaa hymyä ja jälleennäkemisiä, ystävyyttä Onnenkaivon Iidaan, kuolemaa, kaikkea sitä ikävää ja haikeutta. Taitaa kaiken kaikkiaan olla hieman liikaa aikaa mietiskellä syntyjä syviä... Lintujen laulu on alkanut, ja se tuo mulle aina isän mieleen. Jotenkin se rakas pappa elää pikkulinnuissa minulle. Isä rakasti lintuja, opiskeli niistä mielellään, ja ennen kaikkea osasi nauttia aina niiden laulusta. Häneltä opin luonosta nauttimisen taidon, ja tänään viimeksi iloitsin, kun keittiön pikkuikkunasta näkyvään pihavaahteraan piipahti vihdoin pari punatulkkua. Miten olen niitä odottanut! Jossain kohtaa talvea puu on ihan täynnä punatulkkuja. Tänä talvena tulkut ovat jostain syystä olleet poissa ...

Isä runoili koko ikänsä, elämän pienistä arjen asioista. Meillä oli tapana laittaa eteisen lattialle lappu, mihin on mennyt, että kotiin tulijat olisivat tietoisia. Isä laittoi viestit monesti runon muodossa. Eräänä sunnuntaiaamuna herättyämme äidin kanssa löysimme lattialta isän runon, hän oli lenkittänyt lapinkoira Jekkumme, ja lähtenyt vielä itse lenkille:

Heräsin, söin, päälleni puin,
laitoin koiran pantaan,
lähdin koivurantaan,
kera pikkulintuin.
Hitaasti astelin, hiljaa kuuntelin
laulua lintuin,
sitä hiljaa muuntelin
kaiken mieleeni suljin.
Kaunista kovin on aamulla varhain
päivän alku parhain
kera luojan hovin.

Jouduin tuota muuntelemaan, en muistanut kaikkea oikein :( Runo on mulla tallessa mutta yläkerrassa, johon en vielä ihan rappuja kapua. Mutta alku ja loppu on kuten isä ne kirjoitti <3

Fyssarilla siis tiistaina. Havaintona oli, että jalkalihakseni ovat täysin olemattomassa tilassa, ja kireydet ynnä jumit vaivaavat lähes pitkin kroppaa. Kiva kiva. Tästä onkin ponnistaminen! Olen yrittänyt tehdä parhaani lihasvoiman palauttamiseksi, mutta liian nopeaan ei voi alkaa repimäänkään. Jotain kuitenkin tapahtuu, sillä aamuisin herätessä on jalkalihakset niin tulessa muutaman askeleen, että en tahdo päästä kävelemään. Kymmenisen askelta, ja taas palautuvat aika hyvin, Selässä on tuntemuksia myös, ja oikea jalka välillä jotenkin tönkön ja puutuneen oloinen. Mutta kipulääkkeet on ihan minimissä! Välillä meni jo pari päivää etten tarvinnut niitä lainkaan. Tänään aamusta otin yhden Panacodin, että liikkuminen mahdollistuu mahdollisimman rentona. Yhdellä kepillä pystyn jo käppäilemään, myös pihassa (toinen on turvana vielä kädessä kantaen). Ilokseni piha on ollut kivan luminen, ei yhtään liukas, ja koirien kanssa olen kiertänyt taloa ympäri, jopa tuolla lumisessa maastossa olen tarponut. On ainakin sopivasti epätasaista alustaa, ja tuo liikettä eri lailla kuin tasaisella. Voi että mä toivoisin että voisin jo maaliskuun alusta palata työhön... en ihan siihen usko, mutta toivoa pidän silti yllä.

Esko-vaari ja pojanpojanpoika Vili <3 Mikä sukupolvien matka! Kuva on otettu huhtikuussa 2010 Onnenkaivossa. Isä on tässä vielä varsin voimissaan. Marraskuussa 2010 hän poistui luotamme.

Sä lähdit tänään.
Et kertonut minne.
Tähdeksikö asetuit,
vai tuulenako kuiskaat puissa?
Vai oliko se häikäisevä aalto,
jonka rannalla näin?
Vaan kun kuuntelen tarkoin,
sinä sittenkin kerrot:
- Teihin jäin.

Koirien kanssakin sujui hyvin. Tosin Vili Vilpertti rakastui Fadoon niin syötävästi (nuoren koiran oikkuja) että lenkilläkään se ei kuulemma lähtenyt Lassen juoksuviritelmiin mukaan vaan pyöri Fado-herran ympärillä mieluusti. Fado ei näyttänyt kovasti siitä häiriintyvän. Jos Vili pyrki totaalisen kiinni, kuului matala murina, ja Vili otti nopeasti jalat alleen. Mutta Fado ei nostanut tällöin edes päätä makuulta. Muutamia kertoja se ilmoitti valkeita hampaita väläyttämällä että nyt tarvis antaa olla. Lasse sen sijaan tuli Vilin kanssa mainiosti toimeen. Lenkille lähtiessä se pussaili yhtä lailla Viliä kuin Fadoa sillä "me lähdetään, kivaa, tuu säkin jooko, jee me lähdetään" -hössötyksellään :)

Vähän kolkkoa oli kotona oloa aloitella, mutta eiköhän se tästä taas.Ihanien ystävien piipahdukset katkaisevat aina pitkiä päiviä! Tänään saan yökylään Vaasasta nuorenparin Miikan ja Minnan, jotka ovat kurssilla Tampereella. Kiva. Eilen, ystävänpäivänä kävivät Aija ja Jari. Käynnistä jäi lämmin takka, paljon puita sisälle valmiiksi kannettuna, lenkistä väsyneet ja ruuasta sekä lihapullapiilotuksesta tyytyväiset koirat, uusi muumimuki. Ja lämmin mieli <3

Huomenna on fyssari Nokialla. Olenpa odottanut sitä. Mulla on sille tuhat kysymystä.

Mutta hyvä täällä on olla. Ja koirilla vasta onkin. Lenkittäjiä riittää, ja tänäänkin ovat päässeet kaksi kertaa jo metsään juoksemaan. Tai Lace on juossut, Fadoa en uskalla antaa irti pitää. Se saa toteuttaaa tuossa takapihalla sitten itseään, ja ottaakin ilon välillä kunnolla irti Vilin pallolla, joka on jo tuusannuuskana, kahdessa kappaleessa :)

On tosi kipeitä päiviä, silloin tuntuu ettei mee kuin takapakkia, ja on parempia päiviä, kuten tänään on ollut ihan siedettävä päivä. Välillä olen jo kokeillut yhden kepin varassa askeltamista. Jotenkin se meneekin, mutta vain pieniä pätkiä kerrallaan.n Tänään kokeilin jättää yhden Panacodin pois annostuksesta (6 per pv), saa nähdä miltä tuntuu.

Mun ihana, rakas, suloinen rinsessakoira Lace täytti eilen yhdeksän vuotta!!! Sen kunniaksi se pääsi kirmaamaan Vili-sheltin kanssa metsäpoluille, sai erityisherkkuannokset tietty (vähän pitkin päivää :)) ja me ihmiset juotiin kakkukahveet. Toivon niin hurjasti, mahdollisimman pian, meille kolmelle metsälenkkejä, edes pikkuisia <3 <3

Synttäripäivänä Lace tuli joka kerta kylkiasennossani viereen, ja siihen vatsanahkaa silitellen sen nukuttelin joka kerta. Fado nukkuen toisella puolella sänkyä, vieressä sekin alati.

Rakas hörökorva <3 Toivottavasti saan pitää sinut vielä pitkään! <3

Edustamassa HAUHAU-konfassa KKKT:tä Lacen kanssa:

Täällä nauraen muistelin ekaa tapaamistamme. Mä juoksin jossain ihme"kalsareissa" vai mitkä pitkikset ne nyt olikaan paimentamassa aidoista karanneita lampaita Lean ja Villen pihasta. Paimenkoirat ei tietenkään olleet silloin mukanani, kun kerrankin ois oikeesti tarvittu. Isäntäväki tuli vastaan, mä pyytelin huohottaen anteeksi ja yritin joka väliin huohottaa lampaiden kutsua "karitsaaaat, karitsaaat...". Muistan niin hyvin Lean ilmeen; se ois voinut, ja olisi ollut syytäkin tokaista pari valittua sanaa, mutta se ei sanonut mitään. Ajoi vain hiljaa lampaita takaisinpäin apuna. No, pirun karitsat saatin aidan oikealle puolelle, ja Ville vielä ystävällisesti haki emmeitä, joilla saatiin aita paikattua. Että hävetti :( Silloin olin varma, että olin lähtemättömästi töpännyt naapurisovun ennen sen alkamistakaan. Mutta onneksi en - kiitos teidän :)

Kiitos että olette olemassa!! Kesällä rillataan!

Nää kuvat on teille päin mun pihalta otettu. Sieltä teiltä paistaa aina <3

Kotiin pääsyn iltana perjantaina oli tunnelmat todella sekavat. Aija&Jari olivat vastassa, ja Leakin tuli käymään, oli niin ilahduttavaa teitä kaikkia nähdä <3 Sekä koirat että minä oltiin hämmentyneitä, koirat vaistosivat tietysti varovaisuuteni liikkeissäni kaikella tapaa. Ja täytyi mussa olla aikamoinen hajujen sekamelska, eivätkä kaikki taatusti mitään niin mieltä ylentäviä viestejä koiran nenään. Ilosta tuli itku moneen otteeseen, joka kerta painaessani koirien turkkiin naamani. Fado änkesi väkisin kapealla sohvalla mun viereen, kun normaalisti riittää rahiosalla pötköttely.

Matka tänne meni helpommin kuin olin osannut kuvitella. Tömäkästi doupattuna ei kipuja juurikaan. Illalla sitten vasta tunsi että on liikuttu selvästi enemmän. Mutta douppausta vaan taas...

Minua harmitti tänne tultua, että olinkin niin kaikessa muista riippuvainen... Hennahan ne apteekkiostokseni, koiranruoka- ja koiranlääkeostokseni joutui tietysti juoksemaan. Järjestelyt vaativat koko ajan Hennaa apuna. Mutta nyt kun on saatu tämä mun hoitosviittini toimivaksi, toivon että voisin rauhoittaa talon väkeä mahdollisimman paljon mun touhuilta.

Koirat ovat onnellisen oloisia. Iloitsen siitä että Fado on vielä pirteä ja iloinen ja ruoka maistuu hotkien. Tänä aamuna katselin sen katsetta mua kohti, ja mietin näenkö vaisuutta. Kunnes se yks kaks loikkasi siitä makuulta ja hyökkäsi puruluun kimppuun :) Pihassa se veti aamuhärdellit namipiilotuksen jälkeen Vili-sheltin jalkapallolla <3 Nautin katsella. Lacelle laittelin eilen ja tänään relaksanttia niskaan, ei mitään hälyttävän näköistä ole, vähän ihopunoitusta johon tuo aine yleensä tepsii, joten luulen että sillä kyllä pysyy kyllä kurissa. Niska on ajeltu karvoista, kaunis valkoinen kaulus on nyt vähän torson näköinen :( Relaksantin jälkeen ei se niska olekaan ihan valkoinenkaan :) Vähän viriteltiin jo tuohon ulkoterassille penkkiä, johon voisin koirat pyytää karvahoitoon. Jonkin aikaa jaksan olla jalkeilla ja noin paikalla, mutta en kauaa vielä. Tehdään sitten pätkissä harjaukset, aikaahan on.

TENS sähköhoitomasiinan sain mukaani, sitä pitää tehdä kuukauden satsi, eli kun sairaalassa annettiin jo lähes viikko, täytyy kotioloissa jatkaa vielä kolme. Taaimmaista elektrolyyttiä en kyllä saa parhaalla mahdollisellakaan tavalla sille ihoon ruksattuun kohtaan. Henna on joutunut sen kanssa auttamaan. Mutta harjoitus tekee mestarin - keksin vielä keinon! Vaaraahan siitä ei varmaankaan ole vaikka olisi vähän väärässä paikassa, mutta teho menee siinä tapauksessa harakoille. On vähän jännää antaa sähköiskuja itselleen :)

Apukourasta on ollut monen monta hyötyä jo, onneksi senkin sain mukaan. Ja sitten kun se rähmäkäpälältä tippuu lattialle, huudetaan Lace apuun nostamaan. Niin kun monen muunkin tavaran kohdalla. Mutta se ottaa sen verran raivolla kiinni tavaroista, että esim. kännykkää tai kylmäpakkausta en viitsi sen antaa nostella.

Paljon on käpsyttelyt jo lisääntyyneet automaattisesti tässä tössöttäessa omia hommia. Pe-la yö kotona meni aivan harakoille, näin vain sairaalan kuvia ja tunnelmia ja kuulin niitä ääniä. La-su meni jo paremmin, ja nyt viime yön nukuin jo ilman extralääkitystä ja kunnon tuntimäärän. Ruokahalu on kadonnut johonkin, sitä odottelen palaavaksi.

Eipä tässä  muuta. Aivan ihana ajatus on saada nyt vain keskittyä toipumiseen nämä kaksi kokonaista viikkoa! Tällä viikolla lisäksi ajatukset on paljonkin töissä, kun Projektiosaaja-koulutuksen päätösjakso toteutuu. Jaanalla ja Mika K:lla siinä hommaa nyt. Jännä kuulla, miten moni työllistyi lopulta jo tässä vaiheessa työssäoppimispaikkaansa.

Fado Kuusankoskella reippaan lenkkeilyn ja ruuan jälkeen kuorsaamassa.

Tämmöiseksi jäi mun liitutaulu kotona kun lähdin sairaalaan. Sairaalassaolon aikana siihen oli lisääntynhyt sanoja väleihin, ja merkitys muuttunut aika liikuttavaksi. Harmi kun en hoksannut napata siitä kotona kuvaa. Joku enkeleistä oli sitä vähän rustannut <3

Toissapäivänä sain lapsuudenystävältäni Hennalta viestin. Hän tarjosi kahden viikon asumista heillä vierassiivessä koirien kanssa. Otin tarjouksen vastaan ilomielin. Siellä on pikku makuuhuone ja olohuone, ja suora ovi aidatulle takapihalle. Siis taivas. Seisominen ja kävely on vielä huteraa ja jalkojen "pettäminen" lievästi mukana mutta omatoimisesti käyn suihkussa, ja omatoimisesti luultavasti löysät lökkärit saan jalkaankin istualtaan. Ainakin sitten apukouran avulla. Koirien ruokinta sujuu istuallaan kuppeja pitämällä niille, sillä lattialta ja lattialle en niitä saa millään. Sen verran istuskelen, muuten vältän sitä mahdollisimman paljon. Vähän mietittävää tulee olemaan, miten mut siirrellään Kuusankoskelle. Kysyin fyssarilta onko se edes järkevää tässä vaiheessa, ja hän oli sitä mieltä että on ok kunhan droppaa kipulääkkeillä matkaa varten, ei istu ja pitää matkalla pausseja. Vaihtoehtoja on etupenkki makuuasentoon (jalkojen alle pitää saada tuki), takaosassa pötkötellen koirien kanssa jos takapenkin laskee alas, tai sitten takapenkillä. Tai suksiboksissa katolla 😜 Ja tällaiseen vaivaan haluaa Hennan perhe ryhtyä ❤

Tuohon Eeva-Kaarina -mummoon olen jotenkin tykästynyt täällä. Kun kerroin että pääsisin kotiin, huomasin että tunne on ollut molemminpuolinen. Hän pahoitti vähän mielensä ja sanoi että " miten mä nyt täällä tulen toimeen, kun sinäkin lähdet". Vaihdettiin puhelinnumerot ja osoitteet (hän oli kirjoittanut lappuunsa vielä tämän osaston, huoneen ja paikan numeronkin jos vaikka unohtaisin ❤ ). Lupasin olla yhteydessä ja tulla joskus tapaamaan häntä ja lenkittämään Daisya. Totesimme kumpikin olevamme perinteisten kirjeiden kirjoittajia - mikä ettei niitäkin voitaisi kirjoitella 😊 Suloinen ystävyys jotenkin. Koirathan tässäkin taas yhdisti.

En tiedä kuka meistä kolmesta sekoaa eniten huomenna, koirat vai minä. Jälleennäkemisen riemulla ei tule olemaan rajoja. Täytyy ottaa eteiseen tuoli että pääsee istumaan tulisimpien rakkaudenosoitusten ajaksi, muuten voi käydä huonosti.

Onpa hienoa päästä myös tästä ympäristöstä pois. Ei tämä mieltä ylentävä paikka ole kyllä mitenkään päin. Päivää aikaisemmin verhon takana vaikeroi mummo joka kuoli siihen. Tällaista tämä on. Kun Kuusankoskella saan parisänkyyn koirat viereen, se on parasta terapiaa mitä tiedän.

Tällä viikolla on kiittäminen taas ystäväpiiriä. Kaikki ovat olleet kuulolla, jos apua tarvitsen. Huomenna taidan nähdä Aijan ja Jarinkin ❤

Kotona pitää alakertaan vaihtaa Eevin sänky yläkerrasta väliaikaisesti alas, ja vastaavasti taas sohva ylös. Jos mahtuu sinne. Tarvii jonkun vähän yläkertaa mittailla. Ajattelin selvitä kuitenkin pe-la yön siinä huonolla matalalla sohvalla jos koiranhoitajaa pyydän tuomaan yläsängystä petauspatjan sohvalle, voi vähän auttaa ehkä. Paljon paljon tulee lisäponnisteluja nyt kotiin mennessä eittämättä. Pelkästään sängystä nousu voi olla vaikeampaa kun ei ole näitä sairaalan rautapieliä eikä sähköisesti nousevaa tyynypäätä. Jännittää kyllä ihan miten sitä sitten selviää. Onneksi Kuusankoskella on apu lähellä jos tarvitsee. Fyssari ja lääkäri arveli että kahden viikon päästä on jo kotona selviytyminenkin vähän helpompaa, kun apuvälineet ovat vielä tukena.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Pitäkää peukkuja että suunta paranemisessa pysyy ylöspäin!

Mielipahaa on tullut parina päivänä asioista ja suunnista, joista en olisi sitä uskonut. Huoli on kaivanut mieltä monista käytännön asioista. Suurimman huolen aiheuttaa tietysti aina koirien hoito. Puristin eilen kaikki ylimääräiset voimat hoitojen järkkäämiseen. Nyt näyttäisivät olevan hetkeksi taas ok. Lisänä tietysti rahatilanteen setviminen, ja kuntouttaa itseä pitäisi.Eilen illalla oli voimat jaloista jossain ihan muualla kävellessä. Päivän ahdistus ja paine luikahti saman tien selkään ja jalkaan. Yö oli kivuliain tähän saakka, vaikka maksimikipulääkkeet tankattiin illalla. Valvoessa meni. Unen saantia ei mitenkään auttanut mummo joka tuotiin iltapäivällä viereiseen petiin ja joka huutelikin tuskissaan sitten iltayöhön. Kun se saatiin dropeilla rauhottumaan, alkoi toisella puolella 90-vee mummeli komentamaan huutaen hoitajia paikalle. Jessus että silläkin mummolla päivällä niin sievä puheääni kun se tarinoi itsestään. Yöllä muuttuu karjuvaksi leijonaksi. Välillä mietin olenko mä terveyskeskuksessa ainoo tämän ikäinen "nuori" joka on sairaana. Voi kun Riitta lähti. Meidän kolmen kopla hajosi, ja nyt nää pitää verhojaankin niin visusti kiinni ettei edes Eeva-Kaarinan kanssa päästä heiluttelemaan. Käyn sitten Eevan "verholla"' aina turisemassa, ja Eeva vinkkaa silmää että teen samalla verhoihin raon 😊

Niin se vitsi. Oltiin aloittamassa lounasta. Eeva-Kaarina käänsi päänsä muhun verhojen välistä ja totesi: "Mä olin ihan varma että sä puhaltelet pullopuhallusta, kun kuului ihan sen ääni, mutta olikin toinen puhaltelija tällä kertaa." 90-vee mummo se kuorsasi menemään. E-K, mä ja hoitaja revettiin niin ettei saatu syödyksi.

Töistäkin kantautuu kivoja uutisia. Projektiosaaja-koulutuksessani tulee yllättäviä työllistymisiä koulutuksen jälkeen. Ja Jaana kollegani tekee erinomaista työtä ryhmäni kanssa.

Ai niin ja fantastinen ilopilleri laitoshuoltaja Ellu oli tehnyt erikseen mulle eilen riisihiutalepuuroa!!

Riittakin kotiutettiin. Uskomatonta miten se sai mulle palan kurkkuun. Topakka ja kaiken kokenut Riitta tuli sängyn viereen hyvästelemään. Kiittelin seurasta ja kerroin että tulee ikävä. Riitta puristi vähän kömpelön ronskisti kättäni ja tokas sellainen vähän erilainen ilme hänen normaaliin katseeseensa verrattuna: "Oot ajatuksissa." Vahvoja siteitä voi syntyä niin lyhyissä hetkissä.

Ja tämä "lauma" on täysin vaihtunut. Kaarina ainut alkuperäisistä enää täällä, muut uusia asukkeja. Hänellä on ollut tässä kaikenmoista myös. Ja mikä leidin kohtelias käytös kuitenkin kaikessa touhussa säilyy! Aina hän jaksaa kysyä hoitajalta ensimmäiseksi "onko sinulla miten kiire, saisinko vaivata .."

Eilen oli kipuilta erityisesti kipeämmän jalan kanssa, koko jalka oli välillä tulessa, ja jouduin pyytämään vielä lisälääkettä yöksi. Eilisen aamupäivän itkeä tissutin mennen tullen. Jonkinlaista matalapainetta oli liikkeellä. Kaarinaa yritin illalla tsempata, että huomenna on parempi päivä meillä, tilataan semmoinen auringonpaisteen kera. -Ei se aurinko tänään paistanut kuitenkaan. Tuolla se verhojen välissä Kaarina nukkuu, ei olla juuri päästy vielä tänään juttelemaan.

Fyssarin juuri ohjeistama reeniohjelma viikonlopulle:

Kyljellä polven ojennuksia 3x5 kolmesti päivässä, vain kivun rajalle asti, kunnon tyynyt polvien väliin. / Jalat kuutiotyynyllä rentoutuen useasti päivässä 15-20 min kerrallaan / kylmätyyny selän alle kolmesti päivässä 10-15 minuuttia kerralla. Kävelyä tänään vähän vähemmän kuin eilen jos selkä kipeytyi niin kovin yöksi eilisestä. Kävelyt huoneessa ihan vaan muutama minuutti kerrallaan.

Joskus elämässä pitää repiä asenne ja elämänilo vaikkapa siitä, että paska kulkee.

Koiria on ihan hirmu ikävä!!!