Eilinen päivä tuntui todella tylsältä. Ei ollut inspistä oikein mihinkään. Ei edes syömiseen. Tiedoksi, kyllä se paino laskee, kun lakkaa syömästä, heh. No olen minä koittanut huolehtia välttämättömät napaan, välillä on jopa maistunut hyvältäkin. Viime tiistaina fyssarin jälkeen tupsahti joku ihme innostus auringonkin paistaessa niin, että leipasin Farinan piirakkajauhoseoksen avulla mustikkapiirakankin. Siitä on liki puolet nyt pakastimessa. Osan söi mulla käyneet ystävät, itsekin maiskuttelin pari-kolme palaa.

Eilen illalla viestittelin Mian kanssa Itävaltaan, ja Fadosta kertoessa taas vetistelin. Tiedän että on täysin typerää surra tulevaa etukäteen, mutta tässä tilanteessa en pysty sitä vasten täysin kamppailemaan. Yritän kyllä parhaani läsnäolon voiman avulla, ja nautitaankin toki läheisyydestä ja yhdessäolon hetkistä sen, mitä tässä tilanteessa voin. Fado leikki hurjat riekkumiset eilen Mikalta kymmenen vuotta sitten saadulla jalkapallolla, eikä tuntunut mikään hidastavan jalan juoksua, se oli puolisen tuntia ihan liekeissä <3 Vanhan tavan mukaan se tekee kunniakierroksia pallon kanssa, tappaa sitä aikansa ja sitten juoksee täysillä luokseni vetoleikkiin <3 Nautin kun sain olla leikissa mukana <3

Tänään tuli ihan järjetön ikävä isää. Että oikein itku pääsisi valloilleen, kaivelin vielä vanhoja kuvia ulkoiselta kovalevyltä, ja tässä seisoskellen koneella olen niiden kanssa jo puoli tuntia fiilistellyt. Olen käynyt läpi kuvin isän viimeistä vuotta, kivaa hymyä ja jälleennäkemisiä, ystävyyttä Onnenkaivon Iidaan, kuolemaa, kaikkea sitä ikävää ja haikeutta. Taitaa kaiken kaikkiaan olla hieman liikaa aikaa mietiskellä syntyjä syviä... Lintujen laulu on alkanut, ja se tuo mulle aina isän mieleen. Jotenkin se rakas pappa elää pikkulinnuissa minulle. Isä rakasti lintuja, opiskeli niistä mielellään, ja ennen kaikkea osasi nauttia aina niiden laulusta. Häneltä opin luonosta nauttimisen taidon, ja tänään viimeksi iloitsin, kun keittiön pikkuikkunasta näkyvään pihavaahteraan piipahti vihdoin pari punatulkkua. Miten olen niitä odottanut! Jossain kohtaa talvea puu on ihan täynnä punatulkkuja. Tänä talvena tulkut ovat jostain syystä olleet poissa ...

Isä runoili koko ikänsä, elämän pienistä arjen asioista. Meillä oli tapana laittaa eteisen lattialle lappu, mihin on mennyt, että kotiin tulijat olisivat tietoisia. Isä laittoi viestit monesti runon muodossa. Eräänä sunnuntaiaamuna herättyämme äidin kanssa löysimme lattialta isän runon, hän oli lenkittänyt lapinkoira Jekkumme, ja lähtenyt vielä itse lenkille:

Heräsin, söin, päälleni puin,
laitoin koiran pantaan,
lähdin koivurantaan,
kera pikkulintuin.
Hitaasti astelin, hiljaa kuuntelin
laulua lintuin,
sitä hiljaa muuntelin
kaiken mieleeni suljin.
Kaunista kovin on aamulla varhain
päivän alku parhain
kera luojan hovin.

Jouduin tuota muuntelemaan, en muistanut kaikkea oikein :( Runo on mulla tallessa mutta yläkerrassa, johon en vielä ihan rappuja kapua. Mutta alku ja loppu on kuten isä ne kirjoitti <3

Fyssarilla siis tiistaina. Havaintona oli, että jalkalihakseni ovat täysin olemattomassa tilassa, ja kireydet ynnä jumit vaivaavat lähes pitkin kroppaa. Kiva kiva. Tästä onkin ponnistaminen! Olen yrittänyt tehdä parhaani lihasvoiman palauttamiseksi, mutta liian nopeaan ei voi alkaa repimäänkään. Jotain kuitenkin tapahtuu, sillä aamuisin herätessä on jalkalihakset niin tulessa muutaman askeleen, että en tahdo päästä kävelemään. Kymmenisen askelta, ja taas palautuvat aika hyvin, Selässä on tuntemuksia myös, ja oikea jalka välillä jotenkin tönkön ja puutuneen oloinen. Mutta kipulääkkeet on ihan minimissä! Välillä meni jo pari päivää etten tarvinnut niitä lainkaan. Tänään aamusta otin yhden Panacodin, että liikkuminen mahdollistuu mahdollisimman rentona. Yhdellä kepillä pystyn jo käppäilemään, myös pihassa (toinen on turvana vielä kädessä kantaen). Ilokseni piha on ollut kivan luminen, ei yhtään liukas, ja koirien kanssa olen kiertänyt taloa ympäri, jopa tuolla lumisessa maastossa olen tarponut. On ainakin sopivasti epätasaista alustaa, ja tuo liikettä eri lailla kuin tasaisella. Voi että mä toivoisin että voisin jo maaliskuun alusta palata työhön... en ihan siihen usko, mutta toivoa pidän silti yllä.

Esko-vaari ja pojanpojanpoika Vili <3 Mikä sukupolvien matka! Kuva on otettu huhtikuussa 2010 Onnenkaivossa. Isä on tässä vielä varsin voimissaan. Marraskuussa 2010 hän poistui luotamme.

Sä lähdit tänään.
Et kertonut minne.
Tähdeksikö asetuit,
vai tuulenako kuiskaat puissa?
Vai oliko se häikäisevä aalto,
jonka rannalla näin?
Vaan kun kuuntelen tarkoin,
sinä sittenkin kerrot:
- Teihin jäin.