Kävelen Bauhausin käytäviä etsiskellen. Kysyn myyjältä apua: ”Mistä löydän rautakankia?” Myyjä osoittaa paikaksi pitkän käytävän päässä olevat vasemman puoleiset sivuhyllyt. Kävelen sinne. Etsin, mutta ei satu kyllä silmään… Sitten ilme kirkastuu, yhden hyllyn päässä näyttäisi olevan. Sinne! Ja vielä niin kauniisti taivaansinisiksi maalattuja, jes! Iloisena tallustan paikalle, ja kun pääsen lähemmäksi, näen lukea kohteeni kyltinkin: ”Sorkkarauta 3,90 eur”. Tokihan siinä naista jo hämmentää J Miten saatoinkaan sekoittaa nämä kaksi hetkellisesti *punastuu*.

- No, seuraavaksi seison tyytyväisenä ja pätevän näköisenä kassajonossa, toisessa kädessä Fiskarsin upouusi rautakanki, toisessa se taivaansininen sorkkarauta - jokaisen sinkkunaisen repertuaariinhan sellainen on kuuluttava.
 
Rautakangella tehdään peltoon reikiä tolpille. Ja tolpat pitävät aitaverkon pystyssä. Se verkko taas pitää lampaat siinä pellolla. Toivottavasti J
 
Mistä tämä kaikki oikein lähti? Itse asiassa kaikki alkoi jo vuonna 1990. Silloin olen näemmä kirjoittanut omistuskirjoituksen vuotta aiemmin painettuun ensimmäiseen suomalaiseen Paimenkoiraoppaaseen (Suomen Paimenkoirayhdistys, Lahti 1989). Mulla oli silloin paimensukuinen lapinkoira, Lapinkoiran Seurassa välähti aina silloin tällöin sana paimennus.  Ja se kiinnosti. Selasin tuoretta kirjaa, ja ihmettelin kun kaikissa kuvissa oli bordecollieita … Kerran kävimme Moisandereilla Orimattilassa tutustumassa paimenkoiran työhönkin. Se oli ihan uskomatonta – ja bordercollie jo koirana ihan uskomattoman tuntuinen. Moinen työhalu ja suuri vastuuntunne tärkeistä tehtävistään jäi lähtemättömästi mieleen.
 
Sitten kului vuosia, ja taas vuosia. Ja vielä yksi. Kun koirattomien vuosien jälkeen bordercollien hankinta oli aikanaan päätetty, kyti silloin jo ajatus kokeilla miltä paimennus koiran kanssa tuntuu. Ja tuntuihan se. Oli vaikeaa kuin mikä.
 
Kun minulta vuosia sitten nuorena kakarana kysyttiin, mistä unelmoin, vastaus oli hyvin usein: Asumisesta maalla, ja muutamasta lampaasta pihan kyljessä. Koirakin olisi, ja Range Rover. Viimeinen tuntui olevan ehdoton. En vieläkään ymmärrä, mistä sen olin saanut päähäni, minä, joka en vieläkään ymmärrä autoista mitään J
 
Nyt huomaan että elän tuota elämäni suurinta unelmaa (ellei suurin tietysti ole ”ikuinen terveys”, joka eittämättä vanhetessa jääkin unelmaksi, kaikilla). Tosin lampaat ovat vain lainassa, eikä Range Roveria näy pihassa, sen paikkaa täyttää punainen Fiatin räyskä. Mutta muuten. Aika ihmeellinen tunne kerrassaan.
 
Tämän laidunkauden aiomme siis tutustua paimennuksen saloihin enemmänkin. Tietoa haen muualta kokeneemmilta, reenaamme niitä oppeja sitten kotosalla, yhdessä ja yksin. Tavoitteeni ei ole lähteä tässä lajissa kokeisiin, se tulee vaikuttamaan tekemiseemme toki. Emme tee siis asioita pilkulleen, mutta tarkoitus on silti oppia tekemään ne hyvin. Tavoitteenani on oppia ymmärtämään ja tulkitsemaan paimenkoiran – ja samalla lampaiden - vaistonvaraista käytöstä, jotta osaisin tukea koiraa oikealla tavalla ja oikeudenmukaisesti paimentyössään. Siinä sitä onkin haastetta.
 
Luulenpa, että minut ja koirat löytää aika paljon tänä kesänä ihan vain retkeltäkin pellon pientareelta, mukavasta maalaisnäkymästä nautiskellen. Mikä voisi olla parempaa stressin purkua?