Enpä ole hetkeen kirjoitellut. Mieli on tehnyt monta kertaa, mutta ei aika ole antanut myöden.

On ollut monella lailla mieleinen ja innoittava syksy, tällä kertaa jopa töissä. Kaikessa tekemisessä on kuitenkin vallinnut tumma varjo.  Fadon kanssa olin eläinlääkärissä elokuun alkupuolella, kun oli jotenkin vain sellainen olo, että se ei ole pelkästään iän tuomana vaisuhko. Oli leikkisä ja jaksoi lenkkejä hyvin, mutta jotain oli… ainoat oireet osasin sanoa se köhiminen selälle kääntyessä (ainoastaan silloin) sekä pariin otteeseen kesän aikana muutama askel ontumista ykkösen kyynärän jalallaan. Olin varma, että kyynärvaiva on edennyt niin paljon että aiheuttaa oireita.  Vastassa oli uusi eläinlääkäri Eläinystäväsi lääkärissä. Ulkoisen tutkimuksen perusteella ei mitään ihmeellistä tullut esille, paitsi että lihastasapaino ei ollut takaosassa ihan täydellinen, ja kuulemma kyynärvaivaisen jalan liikerata selvästi rajoittunut ja jäykähkö. Aiemmin leikatun suukasvaimen leikkauskohta oli siisti kuten itsekin olin seuraillut, joten se ei huolettanut. Verikokeet olivatkin sitten aika lailla vinksin vonksin. Kun aika tarkkaan vuosi sitten verikokeissa oli vain yksi maksa-arvo lievästi koholla, nyt se ja toinen arvo olivat kohonneet lisää, munuaisissa oli jotain sanomista, kilppari-arvot heitteli ja verihiutaleiden määrä oli korkea. Verihiutaleiden aiheuttaman tukosvaaran takia aloitettiin Primaspan-lääkitys, ja koholla olevan verenpaineen takia myös lääkitys. Röntgenkuvat ja vatsaultra tehtiin myös, myös sydän ultrattiin (ei virallinen). Keuhkoissa, maksassa ja munuaisissa oli varjostumia, ja lisämunuainen laajentunut. Kaikki viittaa kasvainsairauteen jossain päin kehoa. Kysyin voiko kasvain oireilla myös ontumisen kautta. Voi. Tällä setillä meidät lähetettiin lääkkeineen kotiin sillä ohjeistuksella, että kun Fadon vointi alkaa heiketä ja vaikeutua, on aika päästää se jatkamaan matkaa. Itku silmissä kyselin sitä, mikä tällaisissa tilanteissa on ainoana mielessä: Paljonko meillä on aikaa? Viikoissa vai kuukausissa? –Kuukausissa, sain vastaukseksi.

Tulin siis Farkku-pojan kanssa kotiin, halimaan ja itkemään. En muista enää, montako päivää tuosta kului, kun Fadosta tuli yhtäkkiä lähes kolmijalkainen. Se kyynärvaiva, ajattelin… Oli pahin ontuma, jonka olen millään koirallani koskaan nähnyt. Näinkö pian tuli aika…? Laitoin viestiä ja kyselyä kotieutanasiasta eläinlääkäriasemalle. Soitin kuitenkin myös ortopedillemme, itkeä pillitin puhelimessakin. Hän katsoi Fadon tiedot tarkkaan, ja oli sitä mieltä että meidän kannattaisi käydä näyttämässä jalkaa.

Parin päivän päähän jo saimme ajan. Kyynärvaivaisen etujalan liikeradat olivat Juhan otteessa täydet. Mutta vahva aristus tulikin sen jalan olasta, ja Juha suositteli kuvausta. Vaihtoehdot olisivat lähinnä nivelrikko, tulehdus tai luukasvain. Se oli nivelrikko, ja niveleen tuikattiin samalla kortisoni. Kyynärnivelkin kuvattiin, siinä ei muutosta.

Ontuminen jäi sinne Juhan pöydälle. Seuraavana päivänä Fado oli kuin eri koira, ja sain todella toppuutella sitä ettei se riemuinnut täysillä toipuvan jalkansa kanssa <3 <3

Tähän päivään mennessä liikkumisemme on taas ollut jo pitkään normaalin tasolla, ja olemme tehneet joka päivä vähintään tunnin – useimmiten parikin tuntia matkassa viihdytään –maastolenkin tai vaihtoehtoisesti kaupunkidallailun leikkihetkineen.Sen lisäksi tietysti monen monituista kertaa seikkaillaan omalla pihalla kaikenmoista touhuten. KUn kantelin syksyn puut (kymmenen motillista) taas puuvarastoon taannoin, oltiin yhtä mittaa ulkona, ja koirat jonotti jo mein kerroin sisälle pimeän tullen :)  Matkaamisemme metsässä on seesteistä ja leppoisaa vaellusta eteenpäin meillä kaikilla. Toki nuo kaksi ryntäileekin välillä :) Sekä koirat että minä pyrimme nauttimaan siitä hetkestä, jossa olemme. Ja metsästä. Tai koirathan osaa läsnäolon taidon, niiden ei siihen tarvi mitenkään pyrkiä. Mutta niin hyvää läsnäoloharjoitusta mulle! Vielä muutamia viikkoja sitten muistaakseni koirat ahmivat viimeisen kerran litimärkiä mustikoita varvuista, mä olin siirtynyt jo puolukoihin. On syöty niitä kaikki kourakaupalla – mikä vitamiinipommi. Istahdellaan metsissä mieluusti. Ne on parhaimpia hetkiä jotka tiedän. Koirat vieressä rapsuteltavina, onnellisen oloisina ja kuono hajuista väristen. Onnellisuus tarttuu silloin minuunkin. NLP-präkkäriksi valmistuttuani viime vuonna olen tietoisesti harjoittanut omaa läsnäolon taitoani. Koirien avulla, ne auttavat tässä taidossa ihmistä monin eri tavoin. Läsnäolon mestarit. On syytä iloita hetkestä. Surun aika on sitten myöhemmin, kun sen aika on.

Tämä syksy on ollut erityistä läsnäolon aikaa. Fadosta olen huomannut jo parisen vuotta, että se pitää minua yhä enemmän silmällä ja siirtyy nukkumaan viereen aina, jos minä siirryn. Toisaaltahan sen kuulo on ollut jo jonkin aikaa heikentynyt, ja uni on paikoittain aika syvää, joten silloin tällöin se ehtii hätääntyä jos minua ei näy. Pyrin tietoisesti välttämään näitä tilanteita jos mahdollista. Olen sen turva, ja sille sen velkaa. Ihana pienisuuri, urhoollinen Farkku <3 Joka ainoa yön se nukkuu kyljessäni, ja se on sen etuoikeus niin kauan kuin luoja suo sen olla luonani. ”Täynnä rakkautta oleva haikeus” on ehkä kuvaavin ilmaus sille tummalle varjolle, joka tätä syksyämme on varjostanut.

Lace on entinen itsensä, oikein rakastettava tärpästikkeli, heti aamusta herättyämme haetaan lelu ja ”leikitään, leikitään” -juoksu alkaisi, jos me vain Fadon kanssa siihen vastaisimme. Siinä vaiheessa me vasta haukotellaan :). Lace on myös kainalokoirani niillä hetkillä, kun Fado on sikeässä unessa omalla lammaspedillään. Silloin nojailee Lace vieressäni rapsuteltavana. Eräs ystäväni ihmetteli kerran, miten hyvin tunnen koirani, kun kerroin hänelle, millaisilla silitysliikkeillä tietystä kohtaa vatsasta saan Lacelle rentouden aikaan ja silmät ummistumaan minuutissa-kahdessa. 

Lacen kanssa aloitettiin viime keväänä kytenyt haaveeni reenata toko-kokeisiin taas. Kunnes Lacella tuli muutama kunnon kipureaktio lelua ihan itsekseen ravistellessaan.  Sinne meni reeni-into :( . Ja taas kävi niin, että kun lopetimme tokoreenit, ei kipuoireita ole tullut (lukuunottamatta yhtä kertaa syyskuun alussa metsälenkillä loikkiessaan kepin kanssa). Olen taas siinä kehässä jossa agilityn kanssa aikoinaan oltiin: koira ei oireillut, jos emme reenanneet. Pian reenaamisen aloitettuamme se alkoi aina oireilla. Maalaisjärki pohdiskelee. Joku sanoi jo mulle, että mietin ihan liikaa, että antaisin mennä vaan.  Mutta ilman muuta menemme tutkimuksiin, joiden tarkoituksena on tsekata välitilanne kaikkien Lacen vaivojen kanssa, ja sen jälkeen ottaa fysioterapiakuuri tälle talvelle. Myös muita hoitoja harkitaan sitten tilanteen mukaan. Sen mukaan sitten reenailut.

No nyt parisen viikkoa sitten itse muutuin selkä- ja jalkarammaksi, joten kerran on jo Lacen vastaanottoaika siirtynyt. Ja kun suositusta ortopedistä on kyse, se siirtyy aina heti muutamalla viikolla. Olisi huisin kivaa tervehtyä. Koirien liikunnasta on tässä tilanteessa yhtä huoli kuin omasta terveydestäni. Ystävien avulla on tämä pari viikkoa selvitty – toivon että jatkossakin saan – ja saamme – apua arkeen, sillä nähyttää ettei tästä ihan vielä jalka tokene :(

Fado on ollut – jos vain voi enää enempää olla – tosi uskollisesti vieressäni koko sairastamiseni ajan. Kyljessä kiinni. Ystävät houkuttelevat sen nameilla ulos. Onneksi yksi pieni kuivamuona on tähän mennessä voittanut kerta toisensa jälkeen maman läheisyyden <3 <3  Mä kun olen toivoton jouluihminen, on joulun alla sairastuminen mulle erityisen vaikea paikka. Toisaalta mulla on tullut oikea joulumieli tullut joka kerta kun joku ihana ystävä on astunut ovesta sisään auttelemaan kodin ja koirien kanssa. En ole pystynyt kumartelemaan yhtään, joten esim. koirien peseminen ja kuivaaminen on ollut lenkitysten lisäksi mahdoton tehtävä. Anni leikkasi koirien kynnet viimeksi käydessään. Anni <3, Lea, Mervi, Anniina, Katja, Ari, Lila, Kirsi, Jenna, Aija, Jari – kaikki ovat olleet tärkeänä apuna. Ja monet etäällä hengessä mukana soitellen ja huolehtien. Kiitos kaikille <3 Toivottavasti tokenen pian että saan antaa teille samalla mitalla takaisin <3