En ole ikinä ollut elämässäni niin avuttomana kuin tämän selkä-jalkaepisodin aikana. Puhelinyhteys ystävään tänään sai minut miettimään vähän enemmänkin sitä, miten paljon olen saanut apua vaivani kanssa. Kiitos ihanat, monet rakkaat ystävät vielä kerran!! Saatte olla varmoja, että riennän auttamaan sinä hetkenä, jos joskus apuani tarvitsette.

Olen myös pohtinut paljon ystävyyssuhteita ja lähimmäisen auttamista. Alun perin mua jännitti laittaa avunpyyntöviestiä, ja jännitti minkälaisen vastaanoton se saa. Entä jos kukaan ei kerkeäkään auttamaan? Jos kukaan ei vastaa? Reaktiot viestiini yllättivät.  Mietin, oliko viestini epäselvä. Korostuiko viestissäni liikaa tilanne koirien kannalta..? Toisaalta koiraihmisiä oli suurin osa. Mutta eivätkö he osanneet nähdä viestini takana olevaa murhettani - siis en osannut muotoilla viestiä oikein? Olivatko ihmiset vain niin joulun järjestämisen lumoissa tai kiireisiä pysähtymään, kuulemaan?

Mulla on aika korkea kynnys pyytää apua, yleensä yritän hampaat irvessä tehdä tai saada aikaan ensin itse. No nyt olin niin lohduton arjesta selviämisen suhteen, että oli nöyrryttävä. Saman tien löytyi ihanat ystävät jotka huusivat "hep". Ja tulivat. Ja tulivat uudestaan. Ja tulivat vielä. Soittivat tai viestittivät yhä uudelleen, vieläkö apua tarvitaan.

Osa ystävistä ... ei koskaan vastannut viestiini. Osa soitti mulle kauhistellen tilannetta ja kertoen pitkät omat kauhukokemuksensa iskiaksesta tai muista vastaavista taudeista, mutta se jäi ainoaksi yhteydenotoksi - tilanteessa, jossa olisin kaivannut vain yhtä kysymystä: "Missä kaikessa tarvitset apua". Osa painotti keskustellessamme, että pitäisi sitten pyytää rohkeasti apua, jos tarvitsen koirien lenkittämisessä tai muussa niin tulevat kyllä, ja kun sen lauseen jälkeen vastasin, että kiitos apu kelpaa, esim. koiria voisi mielellään hakea ulos, vaihtui puheenaihe, eikä asiaan koskaan palattu. Joku sanoi tulevansa viikonloppuna ja että palaa asiaan. Luotin ja laskin sen varaan, että sitten saan maitoa kahviini tai wc-paperia lisää kaupasta tai ruokaa koirille ja mulle tullessaan, ja avustettuna saan takkaankin vihdoin tulen ja talon lämpimäksi. Kunnes sitten pari päivää odotettuani tuli viesti, ettei hän sitten päässytkään. Huomasin.

Olen niin hämmentynyt. Haluan uskoa että kaikilla on ollut oikeasti hyvä tahto, mutta että heillä on ollut omat huolensa ja ristinsä kannettavana. Enhän mä niistä tiedä. Mutta tästä "makaajan" näkökulmasta on ollut todella yllätys huomata, miten eri lailla ihmiset reagoivat, ja tarjoavat auttavaa kättä. Jos tarjoavat.  Ja jos tarjoavat, toteutuuko se koskaan. Tätä kirjoittaessa olen yhä vakuuttuneempi siitä, että en vain avautunut oikealla lailla avunpyynnössäni...

En tiedä, pitäisikö tätä tekstiä ollenkaan edes julkaista. Niin paljon minua huonommassa jamassa olevia ihmisiä on koko ajan kipeästi avun tarpeessa. Ja mikä pahinta, ilman ystävän ystävää. Mutta kirjoitinpa nyt kuitenkin. Ja myös julkaisin.

Näin vuoden alussa miettii aina, millainen tulevasta vuodesta mahtaa tulla. Ja millainen sen haluaisi olevan. Minä opettelen ainakin auttamaan enemmän. Pyydettäessä tai pyyteettömästi. Se on "the thing" ihmisten välisissä suhteissa. En vielä tiedä, mitä kaikkia muotoja koko ajan lisääntyvä auttamisen haluni tulee löytämään. Ainakin luulen  oppineeni, millainen ystävä haluan muille olla.

Enkeleitä on,
mutta joskus heillä ei vaan ole siipiä,
ja kutsumme heitä ystäviksi.

***

Hyvä ystävä kävelee silloin sisään,
kun muu maailma kävelee ulos.